Ei ollut aika lakata seikkailemasta

nainen, abortti syyskuussa 2011 23-vuotiaana

Taisin olla tietoinen raskaudestani jo siitä hetkestä lähtien, kun hedelmöityminen tapahtui. Toivoin seuraavana aamuna parasta ja unohdin asian kesän huumassa, mutta seuraavien kuukautisten odotettuina alkamispäivinä asia palasi mieleeni. Koska liput reissuun oli ostettu, siirsin ajatukset kävelysauvoihin ja vaelluskenkiin ja toivon, että unohtamalla koko raskaus katoaisi. Viikon vaellettuani Espanjan pohjoisrannikolla päätin apteekissa muuten vain asioidessani ostaa myös raskaustestin ja seuraavana aamuna tehdyn testin tulos muutti 900 kilometrin kävelyni vaellukseksi Bilbaon sairaalan osastolta toiselle ja lopulta paluuksi Suomeen.

Espanjassa homma ei sujunutkaan kuin elokuvissa. Majapaikkaan päästyäni Bilbaossa, kerroin yösijan pitäjälle, että tarvitsisin sairaalaa. Hän kysyi miksi, ja lopulta totuuden kerrottuani minua onniteltiin, yritettiin saada muuttamaan mielipiteeni (elämän arvokkuuteen vedoten) ja lopulta eräs henkilökunnan jäsen lupasi lähteä auttamaan minua sairaalassa asian selvittämisessä. Siitä alkoi sirkus, joka sisälsi osastolta toiselle juoksemista, vakuutusten kanssa selvittelyä ja paljon käsien nostelua. Neljän tunnin jälkeen minulle kerrottiin, että minun pitää mennä asioimaan terveyskeskukseen tietyn naisen luokse, joka haastattelisi minua (espanjaksi) pariin otteeseen ja lähettäisi yksityiselle lääkäriasemalle, jossa operaation hinnaksi tulisi vähintään tuplasti lentoni takaisin Suomeen. Suomeen lensinkin jo seuraavana päivänä vatvottuani ensin asiaa.

En ole ikinä kuvitellut itseäni äidiksi ja vähän kauhistellut ajatusta lapsista, mutta mielenkiintoisesti lyhyt raskausaikani muutti minut mahaa helliväksi ja lapsia kaipaavasti tuijottavaksi naiseksi. Onneksi minulla oli veljeni sekä poikaystäväni mukana reissussa muistuttamassa, ettei lapsen pitämisessä ole mitään järkeä, kuten hyvin itsenkin tiesin. Meidän elämäntilanteessamme lapsi olisi ollut liikaa. Kannatan sitä, että jos lapsia haluaa, ne kuuluisi saada kohtuullisen nuorina. Mutta vastuu, minkä lapset tuovat mukanaan, oli liikaa, kun opiskelemme poikaystäväni kanssa eri maissa ja valmistumme ammatteihin, joissa työllistyminen ei ole taattua. Veri vetää vielä seikkailemaan eikä sitoutumaan seuraavaksi 20 vuodeksi toisen ihmisen hyvinvoinnin takaamiseen.

Suomeen palattuani asiat alkoivat hoitua lupaavasti. Vanhempani tukivat minua päätöksessä, mutta vannottivat, ettei toista kertaa ei tule. Ja sen ymmärrän. Vanhempani ovat antaneet lapsillensa kaikkensa ja olemme olleet heille kaikki kaikessa. Heille lapset ovat kuitenkin tulevaisuus ja toivo paremmasta. Jopa pienen hämäläisen kotikuntani lääkäri ei kyseenalaistanut päätöstäni, ei kysynyt syitä, kävi pakollisen lomakkeen asiallisesti läpi ja antoi lähetteen eteenpäin.

Päivät rullasivat. Söin enemmän ja enemmän, etenkin suolakurkkuja, ja poltin vähemmän ja lopulta istuin Hämeenlinnan keskussairaalan vastaanotolla odottaen vuoroani. Pääsin sisälle ja alkuun minua haastatteli lääkäri, joka varmisteli minua koskevaa päätöstä yrittäen samalla saada minua vielä kerran miettimään, olinko varma päätöksestäni. Onnekseni pääni on niin kova ja kovat mimmit eivät saaneet minua käännytettyä. Seuraavaksi olinkin ultraäänessä ja vastaanotto muuttui rautatieasemaksi. Tuntui, että ovesta tuli sisään koko ajan uusi hoitaja tai lääkäri, mutta mitään ei tehty maatessani tutkittava haarat levällään!

Ja lopulta olin virallisesti raskaana! Sitä seurasi lisää keskusteluja ja kysymyksiä siitä, kuinka varman olin päätöksestäni ja vakuutettuani heidät olin lopulta kaksin terveydenhoitajan kanssa, joka antoi minulle ensimmäisen pillerin, jutteli mukavia ja kertoi, kuinka suorittaa raskauden keskeytys omatoimisesti loppuun.

Se meni helposti, ajattelin, ja tyytyväisenä palasin kotiin. Pari päivää myöhemmin laitoin seuraavat pillerit paikoilleen. En ikinä ole ollut pillereiden suurkuluttaja, mutta silloin särky- ja pahoinvontilääkkeitä tuli nieltyä. Vaikka muutaman tunnin se vain kesti, niin rakkaat naiset, vain kovassa särkylääkepöhnässä ja ymmärtävien ihmisten tuella sen kestää. Hetkeäkään en ole katunut tekoani pääasiassa osaksi siksi, että tiesin lapsen pitämisen olevan sula hulluus. Totta kai elämän pystyisi järjestämään uudestaan niin, että lapsi olisi keskipisteenä, mutta meillä molemmilla on niin paljon intoa seikkailla ympäriinsä – oikeastaan poikaystäväni on saanut minut historiallisen pitkäksi aikaa pysymään paikoillaan. Ja tietäen, että hänestä tulee merimies ja minusta kuvataiteilija, emme ehkä pysty antamaan ainakaan vielä yhtä paljon lapselle kuin vanhempani antoivat minulle, ja se on vähintä, mitä voin tehdä seuraaville polville.

Mainokset