Älkää lukeko keskustelupalstoja!

Nainen, abortti keväällä 2012  26-vuotiaana.

En tiedä mistä aloittaisin. Tapasin ihanan minua nuoremman miehen helmikuun lopussa  2012.  Olin edellisenä syksynä tapaillut erästä toista, jolloin olin jo ajatellut hommaavani kunnon ehkäisyn. Mutta kun suhteemme ei edennytkään, asia jäi hoitamatta. Aloitin varovasti tämän uuden ihastuksen tapailun.

Kevät oli tulossa. Olin juuri kuullut vanhimman veljeni ja hänen vaimonsa tulevasta uudesta vauvasta ja itse olin saamassa ensimmäisen työni valmistumiseni jälkeen. Kaikki meni hyvin ja noin kuukauden päästä päädyimme tämän uuden miehen kanssa jo vällyjen väliin.  En pyytänyt kumin käyttöä. Samoihin aikoihin olin juuri hakenut tietoa erilaisista ehkäisypillereitä luonnollisimmista ehkäisykeinoista. Jälkeenpäin on hyvä sanoa, että olisi pitänyt tilata se femcap paria viikkoa aiemmin.  Tilasin sen kyllä, mutta auttamattomasti liian myöhään. Nyt se lojuu käyttämättömänä tuolla kaapin pohjalla.

Maaliskuun alku tuli mutta kuukautiset ei. Ironista on miten olin vielä tästä muutama päivä aikaisemmin iloinnut omasta fiksuudestani siitä, että olin löytänyt luotettavalta kuulostavan hormonittoman ehkäisyn ja olin välttänyt ”vahingon” uuden ystäväni kanssa.  Olin nimittäin luottanut huonosti laskemaani varmoihin päiviin. Siis eihän se minun munasolu nyt mitenkään ole voinut olla liikkeellä juuri sinä kiihkeimpänä yönä. Tässäkin on ehkä hupsuinta se, että kiertoni oli saattanut pidentyä uudemman terveellisemmän elämän ansiosta. Olin juuri alkanut myös syömään paremmin ja kuntoilemaan kesää varten.

Ennen pääsiäistä tein sitten raskaustestin. Ensimmäinen epäonnistui, toinen näytti negatiivista.  Sinä iltana meillä oli oikein ihana leffailta punaviinin kera. Olo minulla  oli hieman huojentunut vaikkakin silti pelokas.  En voinut luottaa testin tulokseen, koska kuukautisia ei kuulunut vieläkään. Se oli keskiviikko-ilta, kun testi näyttikin hyvin haaleaa punaista viivaa. En tiennyt mitä ajatella. Olin tuntenut tämän ihmisen vasta sen vajaa kuusi viikkoa. Ensimmäinen ajatus heti siltä istumalta oli, että en voi uskoa, että minä kaikista ihmisistä päädyn tekemään abortin. Olin aina ollut se vastuuntuntoinen, luokan paras oppilas, joka valmistui  kaiken lisäksi vielä yliopistostakin. Siis MINÄ.  hetken jopa nauroin itsekseni, että enkös minä olekin aina ajatellut myös, että kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran.

Seuraavana yönä en saanut unta. Taisin mennä paniikkiin.  Hain netistä keinoja päättää itse raskaus. Elättelin toivoa, että ehkä tämä onkin vain kemiallinen raskaus. Samana yönä kello 4.00  päädyin varaamaan yksityislääkärin ajan heti seuraavalle vapaalle ajalle. Sain ajan seuraavalle tiistaille. Edessä oli kuitenkin pääsiäinen, jolloin oli vaikea kieltäytyä menemästä käymään kotona. Olin hyvin pahalla tuulella, surullinen. Enhän minä tästä voinut kenellekään kertoa, paitsi koiralleni, joka sitten saikin kuunnella metsälenkeillä. Pahinta oli, kun kaikki kyselivät mikä oli hätänä. Kuulin myös vanhempieni jopa miettivän, että eihän se raskaana ole.

Hassua miten tuona aikana monikin ihminen heitti täysin tietämättään kommenttia siitä, olinko raskaana. Tai ehkä sitä vain tulkitsi tilannetta itse niin kovasti. Pääsiäinen oli yhtä tuskaa. Mietin kovasti kertoisinko tälle miehelle. Päädyin olemaan kertomatta. Olimmehan tapailleet vasta viisi viikkoa. Enhän minä voisi tunnustaa omaa typeryyttäni, varsinkin kun jotenkin mies oli päätellyt minun syövän pillereitä, enkä minä tätä käsitystä mitenkään korjannut. Eihän me mitään kumia käytetty enkä minä sitä vaatinut, joten mitä muutakaan hän olisi voinut olettaa.

Oudointa oli, että aina yksin ollessani päädyin pohtimaan ja vatvomaan asiaa, kuten vieläkin,  mutta hänen seurassaan pystyin jotenkin unohtamaan tilani ja hänen seuransa paransi aina mieltäni. Yksin ollessa luin kuitenkin netistä kerta toisensa jälkeen tarinoita  keskeytyksistä. Vinkiksi kaikille muille. Niitä ei kannata lukea! Niiden takia aloin pelätä kaikkia mahdollisia komplikaatioita. Mutta kertaakaan en osannut ajatella muuta vaihtoehtoa. Sydämeni ja järkeni olivat molemmat koko ajan samaa mieltä, että keskeytys olisi paras ratkaisu.

Tiistaina menin siis lääkärille. Vastassa oli naislääkäri, joka kuunteli asiani hyvin ymmärtäväisesti ja kohteliaasti.  Saarnaa en saanut. Lääkäri totesi vain, että vahinkoja sattuu, mutta toivotaan, että ei enää toista kertaa.  Pyysin samalla reissulla heti ne pillerit, joita aiemmin niin vastustin. Olin silloin 4 viikolla raskaana.  Alkio oli tainnut juuri ja juuri vasta kiinnittyä kohtuun. Ultrassa ei näkynyt vielä juurikaan mitään. Lääkäri itse asiassa
sanoi, että kuva näytti hieman erikoiselta. Oli olemassa mahdollisuus, että raskaus
meneekin vielä itsestään kesken.

Sitähän minä paha ihminen sitten rukoilinkin seuraavat 4 viikkoa. Ja kyllä, ajan keskeytykseen sain vasta 4 viikon päähän, mikä minusta on uskomattoman julmaa. Odottaa tietäen, että alkio kehittyy koko ajan.  Kokeilin minä epätoivoissani netissä olevia keinoja päättää itse raskaus.  Otin paljon c-vitamiinia – ei toiminut. Join yrttiteetä litratolkulla – ei sekään toiminut. Tuli vain paha olo niin henkisesti että fyysisesti.  En tiedä
kärsinkö oikeastaan ollenkaan raskauspahoinvoinnista. En huomannut siitä johtuvia oireita lainkaan. Menetin kuitenkin ruokahaluni täysin pahan mielen takia.

Ajan keskeytykseen sain siis vasta neljän viikon päähän ensimmäisestä lääkärissä käynnistä. NELJÄN VIIKON! Siis kuukauden ajan odotin ja odotin.  Ja yksin ollessani  mietin ja luin alkioin ja sikiön kehityksestä. Pohdin, missä vaiheessa teostani tulee hyvin väärä ja alkiosta ihminen. Olen kuitenkin luonnontieteilijä, joten minun on helppo ajatella asioita varsin ”raa´astikin”.  Minusta mikään, millä ei ole kunnon aivoja, ei ole ihminen. Varhaisessa vaiheessa kaikki on vain alkeellista biologiaa ja refleksejä. Mutta itkenyt en kertaakaan. Ehkä minuutin verran erästä kappaletta kuunnellessaani. En ole itkenyt
vieläkään. En tiedä pitäisikö minun. En minä ole kuitenkaan erityisen surullinen. Itse asiassa mikään ole muuttunut. Kaikki on kuin ennenkin. Mutta ei kuitenkaan. Ei sisällä päin.

Odotin neljä hyvin pitkää viikkoa. Välissä ”juhlin” vappuakin, mikä toisaalta toi hetkeksi muuta mukavaa ajateltavaa. En uskaltanu kertoa kumppanilleni edelleenkään. Halusin tehdä päätökseni yksin. Halusin keskeytyksen. Joten miksi kertoa? Miksi tuottaa kenellekään samaa tuskaa ja ahdistusta ja kipua mistä itse kärsin? Ja edelleenkin
täysin omasta syystäni. Ja vaikka samalla oikeasti tunnen, etten tunne mitään noista tunteista. Tällä hetkellä helpotusta, että kaikki on ohi… toivottavasti.

Eräänä perjantaina menin sitten toiselle lääkärissäkäynnille. Vastassa oli taas naislääkäri ja asiallista hoitohenkilökuntaa. Kesken keskustelun lääkärin puhelin soi, ja hän sanoi minulle, että mieti asiaa vielä tämän puhelun ajan.  Katsoin lattiaa enkä tiennyt mitä ajatella. Minua hävetti aivan uskomattoman paljon oma mokani. Mietin vain että piru, kun ne yrtit eivät toimineet. Olisi säästynyt tältäkin. Tutkimuksen jälkeen pukiessani vaatteita, kuulin kun lääkäri saneli,  että kohdussa yksi terve sikiö. Rv 8+0. Se ei oikeastaan herättänyt mitään tunteita.  Seuraavaksi minut ohjattiin huoneeseen hoitajan kanssa, jossa lyhyen keskustelun ja pilleri sormissa pyörittelyn jälkeen nappasin sen suuhuni. Päätöstä ei voinut
enää perua. Verikokeen jälkeen lähdin ajamaan pyörällä kotiin. Tässäkö se oli? kahdella lääkärissä käynnillä selvittiin?

Sunnuntaina laitoin sitten toiset pillerit paikoilleen. Olin yksin. Otin kipulääkettä ja odotin kaiken lukemani perusteella jotain aivan kauheaa. Kipeää se kyllä hieman kävikin, mutta lähinnä oli vain epämukavaa. Runsasta vuotoa ja hyytymiä tuli pari tuntia. Makasin suihkussa lattialla ja toivoin kaiken tulevan ulos. Ajattelin tekeväni kaiken näin siistimmin. Iltaan mennessä olo oli kuitenkin jo varsin normaali.

Vuotoa jatkui seuraavan viikon.  Olenkin pelännyt oliko vuoto sittenkään riittävää? Entä jos alkio ei olekkaan tullut ulos ja jatkaa kasvuaan – nyt vain vioittuneena. Se olisi nyt jo 10 viikon ikäinen. Minun henkilökohtaisen näkemykseni ja moraalini mukaan liian kehittynyt. Liian paljon jo ihminen. Erillistä jälkitarkastusaikaa ei annettu. Vain purkki pissanäytettä varten ja lappu lähimpään terveyskeskukseen. Tämäkin on minusta niin väärin. Mitään oireita minulla ei ole, mutta mistä minä voin satavarmaksi tietää, että raskaus todella keskeytyi? Että kaikki on kunnossa? Joudun taas odottamaan sen viisi viikkoa.

Olisi ollut todella helpottavaa löytää nämä nettisivut  huomattavasti aiemmin ennen toimenpidettä. Ja ennen kaikkea ennen kuin erehdyin lukemaan suomi24-tyyppisiä keskusteluita. Niitä ei kannata lukea. Jos olet jo muutenkin uskomattoman stressin ja ahdistuksen ja hormoniryöpytyksen alla, saa niiden lukeminen vain ahdistumaan ja
pelkäämään lisää. Ja siellä on niitä, jotka yrittävät syyllistää.

Kukaan ihminen ei ole täydellinen, me kaikki teemme virheitä ja jokainen kantaa vastuunsa niistä eri tavalla. Minä kannoin näin. Kuten moni muukin keskeytyksen tehnyt, en kadu aborttia vaan kadun sitä, mikä johti siihen.  Kannattaa huolehtia ehkäisystä. Itse opin sen kovimman kautta.