Asiatonta kohtelua 90-luvulla

Nainen, abortti 20-vuotiaana 90-luvun alussa

Oma kokemus abortista 20 vuotta sitten oli hyvin vaikea. Olin silloin 21-vuotias. Silloin ei pohjois-Suomessa ollut tietoakaan siitä, miten aborttia suunnittelevaa tulisi sairaanhoidon puolella kohdata. Sairaalassa oli miesgynekologi, josta kuulin jo etukäteen tarinoita, kuinka se pistää nuoret aborttia harkitsevat naiset itkemään vastaanotollaan.

Tulin raskaaksi suhteesta, jossa toisena osapuolena oli tuttu mies, joka kertoi, ettei pysty saamaan lapsia. Myöhemmin kuulin, että en ollut ensimmäinen nainen, joka oli tullut raskaaksi hänelle. Koko aborttikokemus sairaalassa oli nöyryyttävä, lääkäri loukkaava, kovakourainen, kuulusteli minua pitkään. Sitä ennen sairaanhoitajan vastaanotolla hoitaja oli kehottanut minua kertomaan, miltä minusta tuntuu. Hän vastasi, että ”sikiö on elävä ja hegittävä, ja tiedätkö mitä niille abortin jälkeen tapahtuu, ne poltetaan!” Pysyin silti päätöksessäni. Olin muutenkin kamalassa elämäntilanteessa. Asuin asuinkelvottamassa asunnossa, jossa ei ollut muun muassa juoksevaa vettä, olin masentunut, yksin ja hanttihommissa siivoojana. Minulla ei ollut ammattia, ei poikaystävää, ei oikein mitään. Vanhemmille en kertonut, koska tiesin, etteivät he voineet minua auttaa. Erehdykseni oli se, että kerroin hätäännyksissäni yhdelle ystävättärelleni, joka käytti tietoa myöhemmin minua vastaan. Katkaisin suhteen häneet liki 15 vuotta sitten. Muut eivät tienneet asiasta.

Abortti tehtiin, sairaalakokemus oli kammottava. Jouduin olemaan kaksi päivää samassa huoneessa lapsia saaneiden naisten kanssa (kaavinnat), joiden luo perheet tulivat lohduttamaan ja lapset tapaamaan heitä. Heitä lohdutettiin, pidettiin kädestä, minulle ei puhuttu, lukuun ottamatta yhtä ystävällistä nuorta hoitajaa, joka lohdutti, koska olin toimenpiteen jälkeen hyvin kipeä.

Kokemus oli ohi, mutta sen jälkeen aloin saada traumaperäisiä stressireaktioida. Pelkäsin nukkua yksin ja olla yksin, sain paniikkihäiriöitä ja sairastuin vakavaan masennukseen. En esimerkiksi uskaltanut syödä ruokalassa opiskelijatovereitteni seurassa. Pääsin hoitoon vasta kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen ja purkamaan kokemusta psykologille. Lapsia minulla ei ole. Asun nykyään avoliitossa.