Raskaus toisen kehossa

Mies, mukana abortissa 26-vuotiaana keväällä 2010

Isänä oleminen ei ollut koskaan ollut mitenkään konkreettinen tunne tai mahdollisuus elämässäni. Oman suhtautumisen asiaan jouduin toden teolla muotoilemaan ensimmäisen kerran, kun sain puhelinsoiton Lapinjärven koulutuskeskukseen. Olin siellä suorittamassa valtion palvelustani. Emme seurustelleet naisen kanssa, joka kertoi minulle olevansa raskaana, mutta olimme läheisiä. Koska suhteemme oli sellainen, ettei mitään yhteistä tulevaisuutta oltu sunniteltu, tiesin heti melko hyvin mitä mieltä kumpikin meistä raskaudesta oli. Tilanne oli hyvin akuutti, mutta en voinut keskeyttää koulutusjaksoani. Viimeisinä päivinä pasifisti Arnd Pekurisen ja öljytuhoilta pelastettavien eläinten elämä saivat uudenlaisia merkityksiä.

Raskaus ei ole sellainen asia, mikä voi tulla todelliseksi asiaksi puhelinsoitolla. Halusin olla jakamassa raskautta, mutta sen onnistuminen osoittautui monista syistä kovin vaikeaksi. Ensinnäkin, en voi tuntea raskautta omassa kehossani. Voin vain yrittää ymmärtää, miltä tuntuu, kun kehossa tapahtuu alkavan raskauden aiheuttamia muutoksia. Toiseksi, en voinut osallistua niihin keskusteluihin, joita lääkärien kanssa käytiin. Lääkärien usein painostava ja karkea käytös ei kohdistunut minuun. Kotiin palattuani yritin parhaani mukaan olla osa tapahtuvaa, mutta suurin osa asioista ei tuntunut tapahtuvan minulle.

Keskustelimme yhdessä raskaudesta ja harkitsimme tosissaan lapsen pitämistä, mutta lopulta ratkaisu oli selvä. Meillä ei ollut olemassa sellaista suhdetta, jonka puitteissa pystyimme kuvittelemaan kasvattavamme lasta. Lapsi ei olisi muuttanut ihmissuhdettamme, eikä mielestäni lapselta voi sellaista odottaakaan. Päädyimme lähteä hakemaan aborttia.

Raskauden keskeyttämisen odottaminen oli vaikeaa. Tunsin oloni avuttomaksi, kun pystyin tekemään niin vähän. Olin mukana sairaalassa, kun raskautuksen keskeytys laitettiin lääkkeillä käyntiin. Se oli vähintä, mitä saatoin tehdä. Tunsin itseni kuitenkin hyvin hölmöksi toimillani ja puheillani. Usein koitin tarkoituksella tehdä tilanteesta helpomman viemällä molempien ajatuksia joihinkin muihin asioihin, mutta se vain kasvatti riittämättömyyden tunnetta. Tuntui kuin tekisin jotain väärin.

Halusin olla lähellä naista, jonka kanssa jaoin vastuun raskaudesta – ja ennen kaikkea naista, jonka kanssa olemme tekemässä yhdessä jotain näin merkittävää. Siten olisin voinut kantaa parhaiten vastuuni ja tukea naista hänen kehossaan tapahtuvassa hämmentävässä myllerryksessä. Suhteemme laatu ei siis ollut seurustelua tai parisuhde. Vaikka olimme läheisiä monella tapaa, niin emme olleet sitoutuneita – erityisesti niin, että ottaisimme yhdessä vastuuta jostain. Raskaus ilmenikin itselleni turhautumisena minun ja naisen väliseen suhteeseen. Itse olisin varmasti voinut viedä suhteen ”toiselle tasolle”, mutta se oli mahdotonta. Tietty ylittämätön etäisyys ihmissuhteessa johti myös siihen, että minulle syntyi ylittämätön etäisyys raskauteen. Oma turhautumiseni oli luonnollisesti lisää painolastia naiselle, mikä sai hänet etäännyttämään minut yhä kauemmaksi tilanteesta. Tällaisen ikään kuin ylimääräisen rasituksen saatoin tuntea vain omaksi syykseni.

Ensimmäinen orastava kokemukseni isyydestä jätti minut etäälle lapsesta. Tässä tapauksessa kysymys oli tietysti vasta mahdollisesta isyydestä ja solukimpusta, joka oli kehittymässä lapseksi. Teimme päätöksen raskauden keskeyttämisestä yhdessä, eikä yhteisymmärryksen saavuttaminen ollut vaikeaa. Muut asiat olivatkin vaikeampia. Biologia on yksiselitteinen ja asettaa tietyt ehdot miehelle olla mukana raskauden keskeytyksessä. En ole varma, mitä voisi tehdä toisin, jotta mies voisi jakaa paremmin tällaisen asian. Osallistuin raskauteen vähintään omine tuntemuksineni. Vaikea sanoa, mitä todella tapahtui ja tämän tarinan voisi varmasti kirjoittaa monella eri tapaa. Joka tapauksessa se, kuinka paljon tämä tapahtumaketju yhä kahden vuoden jälkeen koskettaa, kertoo jotain niistä voimattomuuden ja vieraantumisen tunteista, joita jouduin kohtaamaan.

Mainokset