nainen 27-vuotta, abortti kesällä 2010 25-vuotiaana
Raskaus oli silkkaa huolimattomuutta. Olimme puolisoni kanssa laskeneet niin sanottuja varmoja päiviä ja menetelmä oli toiminut pitkään, kunnes kuukautiseni muuttuivat epäsäännöllisiksi. Luotimme liian sokeasti siihen, että epäsäännöllisyys olisi väliaikaista ja laskut pitivät paikkansa. Eivät pitäneet ja juuri sen kohtalokkaan peti-illan jälkeen olinkin epäluuloinen ja melkein hain jälkiehkäisypillerit – olisi kannattanut hakea.
Sain varmistuksen raskaudelle kuukautisten myöhästyttyä pari päivää. Testi näytti kahta vaaleanpunaista viivaa. Välittömästi tunsin oloni pahoinvoivaksi ja tunsin inhoa kohdussani kuhisevaa kudosmassaa kohtaan. Halusin sen pois mahdollisimman pian, mutta pian kävikin selväksi, ettei se ollut mahdollista.
Selasin kotikuntani verkkosivuja ja löysin ohjeet, miten tilanteessa toimia. Ohjeet olivat kohtuullisen hyvät ja soitinkin jo samana päivänä terveyskeskukseen. Ajan sain vasta kahden päivän päähän. Ne kaksi päivää olivat piinavia, sillä tulin vakavasti ajatelleeksi tämän lapsen tekemistä, vaikka olimmekin sopineet puolisoni kanssa ettei aika ole sille kypsä. Päätös oli yhteinen emmekä muuttaneet mieltämme enää myöhemmin. Kohtelu terveyskeskuksessa oli asiallista, mutta myös tylyä. Naislääkäri teki lähetteen seuraavalle pysäkille, jonne aika järjestyi vasta kahden viikon päähän. Olin hieman järkyttynyt. Kaksi viikkoako tässä pitäisi joutua ajattelemaan sitä, mikä kohdussa kasvoi? Olin hyvin huonolla tuulella ne kaksi viikkoa.
Kahden viikon jälkeen kävimme puolisoni kanssa toisella lääkärillä. Hoitaja ja lääkäri tekivät ultraäänen, mutta minun ei luonnollisestikaan tarvinut katsoa monitoria. Loukkaannuin kyllä siitä, että lääkäri asetti nähteni ultraäänikuvan minua koskevan paperipinon päälle samalla, kun saneli sanelulaitteeseen lääkärijargonia alkiosta. Pian olinkin hoitajan kanssa ottamassa ensimmäiset alkion kehityksen lopettavat pillerit vesikupposen kanssa. En usko, että tilannetta oli tarkoitettu painostavaksi ja päätöstäni kyseenalaistavaksi, mutta sellaisia tuntoja siitä kuitenkin tuli. Sain vielä kotona käytettävät pillerit ja vahvoja särkylääkkeitä.
Muutamia päiviä myöhemmin annetun ohjeajan jälkeen sain pistää toiset valkoiset pillerit paikoilleen. Varmistin, kuten käskettiin, että minulla oli lähellä tuttuja ihmisiä. Kivut kestivät kolmesta neljään tuntia. Kipuja voi verrata ehkä tuplakipeisiin kuukautisiin eikä olo ollut erityisen sietämätön, vaikka olihan se epämukavaa. Kylmässä suihkussa seisominen helpotti paljon. Illan tullen lähdin jo ystävien kanssa viettämään iltaa. Jälkivuotokin kesti vain viikon. Jälkitarkastus oli sekin nopea toimenpide.
Mietin jälkikäteen, että olisiko minun pitänyt tuntea syyllisyyttä tai ahdistua. Tiesin, että äitini oli tehnyt kaksi aborttia, joista toista hän katuu edelleen ja joista hän joskus puhuu. Kysyin myös puolisoltani myöhemmin useasti, että kaduttiko. Kumpaakaan ei kaduttanut. Kerroin abortista tutuille muutamien viikkojen päästä, jos siltä tuntui. Monet eivät oikein osanneet sanoa siitä mitään, ehkä siksi, että annoin ymmärtää prosessin olleen mutkaton ja jotenkin normaali asia, mitä ihmiset tekevät. Abortissa ei ollut mitään väärää, mistä potea huonoa omatuntoa. Joskus jopa yllätyn, kun yhtäkkiä muistan, että olen tehnyt abortin.
Ehkäisynä käytämme tätänykyä kondomia, mutta kuparikierukka on ollut suunnitteilla pitkään. Vaikka olen täysin varma, että rytmimenetelmä oli toiminut, en aio ottaa toista riskiä siitä, että kuukautiskiertoni heittäytyisi vielä epäsäännölliseksi ja joutuisin uudelleen kahden tympeän lääkärin pakeille hankkimaan lupaa tehdä se, minkä pitäisi olla kerralla mahdollista hoitaa nopeasti nykypäivän Suomessa.
Asiallista tietoa abortista 