nainen, abortti kesällä 2007 20-vuotiaana
Oli vuosi 2007, kun itse päädyin tekemään abortin päälle parikymppisenä. Olin jo nuorempana ajatellut, että jos ”vahinko” sattuu niin tulen tekemään abortin. En ole mikään lapsirakas ihminen ja muut maailmankatsomukselliset syyt puoltivat ajatustani.
Tapailin lyhyen aikaa erästä poikaa ja ihastuksen huumassa lähdimme leikkimään tulella emmekä käyttäneen joka kerta kondomia. Otin kuitenkin jälkiehkäisypillereitä, mutta ne pettivät ja tulin raskaaksi. Olimme jo päätyneet pojan kanssa eroon, kun huomasin tapahtuneen. Ilmoitin hänelle asiasta ja aikeistani tehdä abortin, jonka hän alkuun otti hyvin – lupasi erosta huolimatta tukea ja maksaa kuluista osansa, sillä tämä oli hänellekin paras ratkaisu. Ilmeisesti kuitenkin jonkin sortin paniikki iski häneen ja sain yhteyden häneen enää satunnaisesti tekstiviestein. Pahoitin mieleni todella pahasti, koin tulleeni hylätyksi ja jätetyksi yksin hoitamaan ikävät jälkiseuraukset asiassa, jossa kumpikin oli yhtä syyllinen. Olin koko tapahtuneesta järkyttynyt ja alkuun myös itse paniikissa, sillä en olisi koskaan uskonut juuri minulle käyvän näin. Sätin itseäni, koska olin ollut niin huolimaton, vastuuntunnoton, ajattelematon, tyhmä, naiivi…
Suurin osa kohtaamistani terveydenhuollon ammattilaisista suhtautui asiaan hyvin. Valitettavasti jouduin kohtaamaan myös ”ammattilaisia”, jotka eivät mielestäni niinkään paheksuneet päätöstäni tehdä abortti vaan ennenminkin sitä, että olin aikuisena ihmisenä ”antanut käydä näin”. Missään vaiheessa itselläni ei ollut epäilystäkään päätöksestäni tai sen oikeellisuudesta. Koin tilanteen ikäväksi lähinnä ympärilläni olevien (ja ympäriltäni puuttuvien) ihmisten ja niskaan hengittävän, oman ja yleisen, paheksunnan takia.
Halusin abortista tietoa ennen varsinaista toimenpidettä ja erehdyin lukemaan erilaisia keskustelupalstoja internetistä, joiden lukeminen aiheutti paljon aiheetonta kammoa, pelkoa ja pahaa mieltä paitsi itse abortista myös erilaisen moraalinäkemysten suhteen. Tekemäni kemiallinen raskaudenkeskeytys oli toimenpiteenä oikeastaan vain epämukava, osin myös kivulias, mutta tarvittavan kivunlievityksen sai helposti. Itse pidin tilannetta myös hieman nöyryyttävänä, lähinnä omien ajatusteni takia. Hävetti olla ”aikuisena ihmisenä” sairaalassa hoidattamassa omaa typeryyttään.
Koko prosessi oli ohi vajaan kuukauden sisällä raskauden toteamisesta. Olen edelleen tyytyväinen päätökseeni. En olisi voinut kuvitellakaan tekeväni toisin. Tämä on minun elämäni ja onneksi sain päättää siitä. Tietysti mielummin olisin ollut huolellinen, vastuullinen, ajatteleva, fiksu ja realisti, joka ei tällaiseen tilanteeseen joudu.
En koe moraalista tuskaa teostani. Elämänkatsomukseni mukaan kyseessä ei ollut vielä edes lapsi, vaan lähinnä solurykelmä: mahdollisuus, johon päätin olla tarttumatta myös tämän potentiaalisen lapsen omaksi parhaaksi. En olisi halunnut tuoda maailmaan ihmistä, jolle en olisi voinut tarjota perhettä, turvaa ja kunnon elämää. Näitä vailla olevia jo syntyneitä lapsia on muutenkin liikaa. Olisko omani ollut sen onnekkampi, jos olisin jättänyt hänet muiden hoidettavaksi?
Myöhemmin erilaisia tarinoita kuulleena olen itse tullut siihen tulokseen, että päätöksen takana pysyminen on kaikkein tärkeintä. Kevyesti tällaista asiaa ei pidä ottaa eikä päätöstä suuntaan tai toiseen saa tehdä ajattelematta. Tapahtunutta ei voi enää surkutella jälkikäteen. On mietittävä ratkaisu, jonka kanssa pystyy elämään. Jokaisen täytyy alusta asti sisäistää, että tämä on se päätös, jonka tällä hetkellä parhaan mahdollisen kykyni ja harkintani mukaan teen ja sen kanssa elän lopun elämäni.
Asiallista tietoa abortista 