Elämä on valintoja

Nainen, abortti marraskuussa 2008 25-vuotiaana

Olin seurustellut mieheni kanssa vuoden. Käytimme ehkäisynä ”varmoja päiviä”, mikä oli tietysti järkyttyvä virhe ihmisille, joiden suunnitelmissa ei ollut lapsia vielä pitkään aikaan. Aiemmin nimittäin ajattelin, että haluan lapsia joskus.

Lyhyt raskausaika pisti minut kuitenkin miettimään asiaa ensimmäistä kertaa kunnolla, ja tulinkin yllättäen siihen tulokseen, että en halua lapsia nyt enkä myöhemminkään. Tajusin, että en halunnut lapsia lapsien vuoksi, vaan siksi, koska ”se on normaalia ja oikein”, ”niin kuuluu tehdä” ja ”se kuuluu naisen elämään”. En ole koskaan erityisemmin pitänyt lapsista, vaikka olen hoitanutkin sekä pieniä että suurempia lapsia työkseni. Suhtaudun lapsiin samalla suvaitsevalla kärsivällisyydellä kuin kotieläimiin: ne ovat työläitä ja rasittavia, vievät hirveästi aikaa ja rahaa, mutta ovat kuitenkin omalla tavallaan ihania, viisaita ja opettavaisia.

Myöskään mieheni ei halunnut lasta, mutta olisi tietysti suostunut pitämään sen, jos minä olisin ehdottomasti halunnut. Olin pettynyt ja surullinen meihin molempiin, koska olimme asiasta samaa mieltä: minäkin olisin voinut pitää lapsen, jos mieheni ehdottomasti olisi halunnut. Koska emme kumpikaan ehdottomasti halunneet, tein lopulta päätöksen, joka luultavasti tulee pitämään loppuelämäni.

Ensimmäinen lääkäri oli nuori nainen, joka suhtautui asiaan mielestäni hyvin epäammattimaisesti: hän oli ilmeisen surullinen päätöksestäni ja kommentoi perustelujani tyyliin ”mutta olet parhaassa mahdollisessa lisääntymisiässä”, ”eikö tämä voisi olla teidän yhteinen projekti?”. Olin loukkaantunut, koska vaikutti, että hän ei uskonut meidän harkinneen asiaa riittävästi.

Minulle kerrottiin, että lääkkeellinen abortti kannattaa tehdä vasta 8. viikolla, jotta se varmasti onnistuu eikä tarvitse käydä jälkikaavinnassa. Jouduin olemaan raskaana siis vielä 3 viikkoa ennen keskeytystä, vaikka päätös oli jo tehty. Se oli kauheaa. Olin vihainen, surullinen, kipeä ja pahoinvoiva. Jouduin salailemaan tilaani, koska oli melko varmaa, että kummankaan perhe ei olisi tullut asiaa hyväksymään. Kerroin asiasta keskeytyksen jälkeen lähimmille ystävilleni.

Ehdin olla raskaana kuukauden raskauden toteamisen jälkeen, mikä nyt jälkikäteen oli hirveän mielenkiintoinen kokemus. Kehoni alkoi muuttua välittömästi ja seurasin kauhulla esimerkiksi rintojen kasvamista. Pahoinvointi oli voimakasta, mutta en muistaakseni oksentanut kertaakaan. Olin koko ajan ahdistunut, levoton ja sisäänpäin kääntynyt. Vihasin ja rakastin sikiötä yhtä aikaa, sillä se oli ehdottomasti olemassa ja vaikutti kaikkeen, mutta koska se tuli ”varkain”, rinnastin sen suurelta osin sairauteen tai kasvaimeen, joka pilaa nykyisen ja tulevan elämäni.

Ymmärsin, että kuten kehoni nyt vie huomiokykyni ja elämäni täysin, myös lapsi tulee tekemään saman ja enemmän, kun se syntyy, ja että rakastan ja vihaan sitä yhtä lailla kuin kehoani, joka tekee mitä haluaa. Päätökseni vain vahvistui odotellessani toista lääkäriaikaa.

Toisella kerralla lääkärissä näin ultrakuvassa sikiön, mutta se ei herättänyt muita ajatuksia kuin mietteliäisyyttä. Se oli vain lupaus, jonka voi lunastaa tai jättää lunastamatta. Keskeytys tehtiin pillereillä ja toimitus oli nopea ja voimakas. Kaikki oli ohi puolessa tunnissa. Oksensin ja ulostin yhtä aikaa, kun sikiö tuli ulos. Sikiöpussi oli yllättävän suuri ja loiskahtaessaan pyttyyn kasteli takapuoleni likomäräksi.

Kipulääkitys oli niin voimakas, että sammuin heti sen jälkeen, kun sikiö tuli ulos. Kun heräsin, olin helpottunut, kokonainen ja onnellinen. Tervehdin itseäni, jota en ollut tavannut kuukauteen. Vuoto jatkui useita viikkoja ja kaksi kuukautta tapauksen jälkeen minulle asennettiin kuparikierukka. En halua joutua toista kertaa samaan tilanteeseen.

Surin syntymätöntä lasta melkein kaksi vuotta, mutta en ole katunut hetkeäkään. Kyllä, voi surra ja olla katumatta yhtä aikaa. Elämä kuitenkin hyvin voimakkaan kokemuksen jälkeen on peruuttamattomasti erilainen.

Elämäni ei kuitenkaan mennyt pilalle abortista. Itse asiassa elämäntavoitteeni ja päämääräni kirkastuivat kunnolla ensimmäistä kertaa. Toisaalta en myöskään usko, että se olisi mennyt pilalle, vaikka olisin valinnut toisin. Nyt jään paitsi siitä mystisestä ”äitiyden” kokemuksesta, mikä on omalla äidilläni ja jota perheelliset ikätoverini elävät parasta aikaa, mutta toisaalta tekemällä abortin valitsin parisuhteen, jossa on kaksi aikuista ensisijaisesti toisiaan (eikä perhettä) varten, ja mahdollisuuden omistaa elämäni muille päämäärille, jotka mielestäni ovat omalta osaltaan yhtä arvokkaita kuin perheen perustaminen ja äitiys.

Olen kuullut äidiltäni ja mummiltani naisista, jotka ovat kävelleet järveen lapsiaan pakoon, kun eivät niitä alun perinkään halunneet. Sitten on äitejä, jotka ovat olleet koko elämänsä katkeria lapsilleen ja pilanneet sillä lastensakin elämän.

Olen kiitollinen siitä, että nykyisin voimme valita, vaikka olisimme omaa typeryyttämme ajautuneet ”paksuksi”. Prosessi ei ole täydellinen, mutta ei ole muukaan maailma.

Mainokset